skip to Main Content

Onko yrittäjäksi ryhtyminen oikotie ryysyistä rikkauksiin?

Menen tapani mukaan kuntosalille aamusta ennen kahvilan avaamista. Tutut kasvot moikkaavat, koska siellä käy lähes päivittäin sama porukka samoihin aikoihin treenaamassa. Joku uskaltautuu jopa juttelemaan. Jahas, – Mitäs sä teet työkses, kun säkin kerran vedät pitkää päivää. Minä: – Olen yrittäjä. Mulla on oma kahvila tossa Kauppapuistikolla. (Siis hä, yrittäjä? Ai toi blondi vai?) Mies ei sano sitä ääneen, mutta katsoo hieman arvioiden. – Jaa, siks sulla on toi logo sun vaatteissa. Olen törmännyt tähän useasti monessakin paikassa. Joskus tuntuu, että mun täytyisi kaivaa yrityksen perustamispaperit esiin, että mua uskottaisiin.

Seuraava harhakuva liittyy yrittäjän tuloihin ja omaisuuteen. Kun tuntemattomat kuulevat mun olevan yrittäjä, alkaa läppä lentää siitä miten paljon mulla on rahaa. ”On kuule hienot kaksikerroksiset kivitalot, ja viiden tuhannen neliön tontit uima-altaineen.” Kyllä, asun keltaisessa omakotitalossa. Itseasiassa se ei ole edes omakotitalo, vaan erillistalo, sillä se kuuluu taloyhtiöön. Ilman mun lasten isoäitiä, en olisi ikinä edes omistanut kolmasosaa siitä erillistalosta. Voin vaan kuvitella mitä naapurit ajattelivat, kun reilu vuosi sitten meidän pihaan ilmestyi tuliterä farmariauto suoraan tehtaalta. ”Kyllä on kuulkaa se kakkubisnes alkanu luistamaan, kun on varaa noin hienoihin autoihin”. Haluatteko tietää miten mulla on ollut varaa noin hienoon autoon? Ei mitenkään, en omista siitä autosta prosenttiakaan, vaikka silloin tällöin saankin sitä lainata. 😀 Sen sijaan omistan alla olevassa kuvassa olevan Peugeotin vuosimallia 2003 tai 2004, en niin piittaa kumpaa vuosimallia on, kuhan sillä töihin pääsee. Jos pääsee. Jättihän se mut naistenpäivän kunniaksi liikennevaloihin autokaupan kohdalle, kenties vinkkinä siitä et olis kannattanu satsata hieman parempaan autoon. Mutta mulle se kelpaa, eikä maksanut paljon. Sen verran paljon kuitenkin, että en sitä heti kerralla pystynyt maksamaan pois. 😀

Moni teistä saattaakin jo tietää, että mä olen kasvanut suurperheessä. Se mitä moni teistä ei tiedä on se, että mun isä oli paljon poissa kotoa, kun mä olin pieni. Isä oli töissä Ruotsissa, kun me muu perhe asuttiin täällä Suomessa. Muistan kun isä tuli reissusta viikonlopuksi kotiin, hän otti minut syliin ja rutisti, kertoi kuinka hän oli ikävöinyt meitä. Hän oli reissussa antanut partansa kasvaa, ja tuo piikikäs parta kutitti inhottavasti poskia. Taisin olla tuolloin noin kuuden vanha. Olin kuulemma pienenä isän tyttö, enkä ihmettele lainkaan, meissä on paljon samoja piirteitä. Jossakin vaiheessa isä rupesi olemaan pidempiä aikoja poissa kotoa. Aloin huomaamaan että en enää odottanut häntä kotiin. Koin että silloin kun hän oli kotona, hän lähinnä komensi meitä lapsia. Kyyneleet valuu edelleen 32-vuotiaana pitkin poskiani, kun ajattelen tätä. (Äiti ja isä, jos luette tätä, niin tarkoitus ei ole loukata). Uskon kyllä että molemmat vanhempani tiedostavat tämän, vaikka en ole sitä koskaan ääneen sanonutkaan.

Tänä päivänä mun vanhemmat on mulle läheisempiä, kuin ehkä koskaan aiemmin. Ehkä osittain siksi, että nyt myös minulla on lapsia, ja heillä on myös aikoinaan ollut oma yritys, joten he tietävät mitä koen tällä hetkellä. Vanhempani ovat paljon poissa Suomesta, mutta tiedän että voin aina soittaa heille, jos jokin painaa mieltäni. Näin olen tehnytkin, ja monet kerrat itkenyt puhelimeen, kun on ollut vaikeaa. Ja vaikka isä olikin paljon poissa, kun olin lapsi, en ole katkeroitunut siitä. Reilu kymmenen vuotta sitten päätin antaa hänelle anteeksi ja unohtaa. Vaikka tänäkin päivänä pelkkä ajatus menneestä saa minut itkemään, olen kiitollinen jokaisesta päivästä, kun vanhempani vielä ovat täällä. <3

Omat lapseni ovat aina minua ovella vastassa, kun tulen töistä kotiin. Vanhempi huutaa kovaan ääneen, mutta hyvin hempeällä äänellä: Äiti tuli!!! Pienempi huutaa perässä: Mamma tuli, mamma tuli! Sen lisäksi hän heittäytyy lattialle konttausasentoon, alkaa maukumaan, ja leikkii kissaa. Älkää kysykö miksi, koska mulla ei ole aavistustakaan. 😀 Äitinä mun pahin mahdollinen pelko on se, että jonain päivänä pääsen töistä kotiin, ja lapset eivät olekkaan mua ovella vastassa. Että he ignooraavat mut kokonaan, eivätkä enää halua minun tulevan kotiin. Jos näin käy, tiedän että työ on mennyt lasten edelle ja on aika lopettaa.

(Niinkuin kuvasta näkyy, niin ei ole ollut varaa edes ehjiin farkkuihin). 😉

Yrittäjänä minulle vaikeimpia asioita on ehdottomasti se, että olen todella paljon poissa kotoa. Ikävöin lapsiani jatkuvasti, ja he minua. Niinä päivinä kun kahvilassa on hiljaista, ja palaan kotiin 12 tunnin työpäivän jälkeen, mietin että mitä ihmettä mä oikein teen? En ole koskaan ollut rahan perään, sillä en usko sen tuovan mulle onnea, mutta kyllähän se helpottaa elämää. Tässä työssä täytyykin olla optimisti ihan äärimmäisyyksiin asti, sillä muuten tätä ei jaksaisi. Se jatkuva syyllisyyden taakka lasten ja läheisten vuoksi, ja kolmen kuukauden palkkana yhdet uudet (mutta todella kauniit) kengät eivät kovin pitkälle kanna. Jos tätä ei rakastaisi täydestä sydämestään, niin kyllä sitä olisi jo luovuttanut. <3 Mutta tiedostan myöskin sen, että ensimmäiset vuodet yrittäjänä on aina sellaista taistelua, että pysyykö se pää siellä pinnan yläpuolella. Täytyy vaan jaksaa uskoa siihen, että jonain päivänä voin kroolata sen altaan päästä päähän meinaamatta hukkua kertaakaakaan matkalla. 😀

 

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun saakka.

 

<3:lla Marja

Back To Top